Israelin valtion itsenäisyysjulistus

Tel Aviv 5.päivänä Iljar-kuuta 5708
14.05.1948 David Ben-Gurion.

Israelin maassa sai alkunsa juutalainen kansa. Tässä maassa muotoutui sen henkinen, uskonnollinen ja kansallinen luonne. Täällä se asui riippumattomana ja itsenäisenä. Täällä se loi kansallisesti ja universaali- sesti merkittävän kulttuurin ja antoi maailmalle ikuisen Kirjojen kirjan.

Väkivalloin maasta karkotettu juutalainen kansa säilytti kaikesta huolimatta uskon maahansa kaikissa maissa, joihin se oli hajaantunut, pysyen lujana rukouksessaan ja toivossaan saada palata siihen maahan ja elvyttää siellä poliittinen vapautensa.

Tämän historian ja perinteen innoittamana jokainen juutalaissukupolvi pyrkii uudistamaan yhteyden ikivanhaan kotimaahansa, ja viime polvien aikana juutalaiset ovat palanneet valtavina joukkoina takaisin kotiin.

Vanhat raivaajat ja maanpuolustajat sekä saartoa uhmaavat uudet siirtolaiset saivat autiomaan kukoistamaan, elvyttivät heprean kielen ja rakensivat kyliä ja kaupunkeja. He perustivat vireän yhteisön, jolla on itsenäinen talouselämä ja kulttuuri, joka pyrkii rauhaan, mutta kykeni myös puolustautumaan, ja toi edistyksen siunauksen maan kaikille asukkaille, jotka omistautuivat riippumattomuuden ja itsenäisyyden saavuttamiselle.

Vuonna 1987 kokoontui ensimmäinen sionistikongressi koollekutsujana Theodor Hertzl, juutalaisvaltioajatuksen henkinen isä. Kongressi puolusti julkisesti juutalaisen kansan oikeutta oman maansa jälleenrakentamiseen. Tämä oikeus tunnustettiin 2.marraskuuta 1917 Balfourin julistuksessa ja vahvistettiin mandaatilla, jossa Kansainliitto myönsi kansainvälisellä tasolla juutalaisen kansan ja Israelin välillä vallitsevan historiallisen yhteyden ja juutalaisten oikeuden perustaa jälleen kansallinen kotinsa.

Vainot, jotka tuhosivat meidän aikanamme Euroopassa miljoonia juutalaisia, todistavat jälleen kiistattomasti pakottavan tarpeen ratkaista juutalaisten kodittomuuden ongelma ja heidän riippuvuutensa juutalais- valtion uudelleen perustamisesta Israelin maahan, mikä avaisi jokaiselle juutalaiselle pääsyn kotimaahan ja soisi juutalaiselle kansalle kansakunnan arvon oikeuksiltaan tasavertaisena kansojen perheenjäsenenä.

Huolimatta kaikista vaikeuksista, esteistä ja vaaroista kansan jäännös, joka oli jäänyt henkiin natsien toimeenpanemissa julmissa verilöylyissä, jatkoi sitkeästi vaellustaan Israelin maahan yhdessä muualta tulleiden juutalaisten kanssa ja lujitti jatkuvasti oikeuttaan ihmisarvoiseen elämään, vapauteen ja rehelliseen työhön kansansa kotimaassa.

Toisen maailmansodan aikana Israelissa asuva juutalaisyhteisö antoi täyden panoksensa kansojen taisteluun vapauden ja rauhan puolesta natsien pahoja voimia vastaan Sen sodassa tekemät ponnistukset ja sen sotilaitten kaatuessa antama uhri vahvistivat sille oikeuden kuulua Yhdistyneiden Kansakuntien perustajajäseniin.

Marraskuun 29.päivänä 1947 Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous hyväksyi päätöslauselman juutalaisen valtion perustamisesta Israelin maahan ja edellytti sen asukkaiden ryhtyvän itse omalta osaltaan kaikkiin päätöslauselman toteuttamisen vaatimiin toimenpiteisiin. Tämä juutalaisen kansan oikeus perustaa oma valtionsa, minkä YK näin tunnusti, on peruuttamaton. Juutalaisen kansan, kuten minkä tahansa muunkin kansan, luonnollinen oikeus on päättää itse kohtalostaan itsenäisessä valtiossaan.

Tämän johdosta me, Israelin maassa asuvaa juutalaista kansaa ja sionistiliikettä edustavan kansallisen neuvoston jäsenet, olemme kokoontuneet brittiläisen mandaatin päättymispäivänä, ja luonnollisten ja historiallisten oikeuksiemme ja Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselman nojalla julistamme täten Israelin maahan perustetuksi juutalaisvaltion, - Israelin valtion.

Päätämme, että mandaatin päättymishetkestä, keskiyöllä sapattina, Iljar-kuun kuudentena päivänä 5708, toukokuun 15.päivänä 1948, siihen saakka kunnes valtion johtoelimet on asianmukaisesti valittu perustuslain nojalla, jonka perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tulee hyväksyä lokakuun 1.päivään mennessä, kansallinen neuvosto toimii väliaikaisena kansanedustajistona ja sen toimeenpaneva elin, kansallinen hallitus, juuta- laisvaltion väliaikaisena hallituksena. Tuon valtion nimi on Israel.

Israelin valtio on avoin juutalaisille pakolaisille ja hajaannuksesta kokoontuville. Se omistautuu maan kehittämiseen sen kaikkien asukkaiden parhaaksi.

Sen perustana ovat vapaus, oikeus ja rauha sellaisina kuin Israelin profeetat ovat ne nähneet. Siellä vallitsee täydellinen sosiaalinen ja poliittinen tasa-arvo kaikkien kansalaisten kesken uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Se takaa uskon, - omantunnon, - kielen, -kasvatuksen, - ja kulttuurin vapauden. Se suojelee kaikkien uskontojen pyhiä paikkoja. Se noudattaa Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan periaatteita.

Israelin valtio on valmis yhteistoimintaan Yhdistyneiden Kansakuntien eri elinten ja edustajien kanssa yleiskokouksen 29.marraskuuta 1947 hyväksymän päätöslauselman toimeenpanemiseksi ja toimii koko Israelin maan taloudellisen yhdistymisen toteuttamiseksi.

Vetoamme Yhdistyneisiin Kansakuntiin, jotta juutalainen kansa saisi apua rakentaessaan valtiotaan ja jotta se hyväksyttäisiin kansojen perheenjäseneksi.

Viimeksi kuluneina kuukausina meitä vastaan suunnattujen väkivaltaisten hyökkäyksien keskelläkin vetoamme Israelissa asuviin arabikansan jäseniin, jotta he säilyttäisivät rauhan ja tekisivät osuutensa valtion rakentamiseksi täydellisen ja tasavertaisen kansalaisuuden sekä asianmukaisen edustuksen pohjalta niin väliaikaisissa kuin pysyvissäkin valtion elimissä.

Ojennamme rauhan ja hyvän naapuruuden käden kaikille meitä ympäröiville valtioille sekä niiden kansoille ja vetoamme niihin molemminpuolisen avuliaisuuden ja yhteistoiminnan toteuttamiseksi niiden ja maassa asuvan itsenäisen juutalaisen kansan välillä. Israelin valtio on valmis avustamaan osaltaan yhteisissä ponnistuksissa koko Lähi-Idän edistyksen puolesta.

Kutsumme kaikkia hajaannuksessa eläviä juutalaisia yhdistämään voimansa meidän kanssamme siirtolaisuuden ja maan rakentamisen edistämiseksi ja seisomaan rinnallamme voimakkaassa pyrkimyksessämme aikakausia kestäneen kaipuumme, Israelin jälleenrakentamisen täyttymiseksi.

Luottaen Kaikkivaltiaaseen, me allekirjoittaneet vahvistamme tämän julistuksen valtiomme väliaikaisen hallituksen istunnossa kotimaamme maaperällä Tel-Avivin kaupungissa tänä sapatti-iltana, Iljar-kuun viidentenä päivänä 5708, toukokuun neljäntenätoista päivänä 1948.

Vapaussota 1948.

Tuskin Radio Kol Israel'in ääni oli lakannut kaikumasta eetterissä kun Egyptin ilmavoimien koneet nousivat jo pommikuormiensa kanssa ilmaan suuntana koillinen ja vastaperustettu valtio. Hävittäjät olivat odottaneet valmiina konetykkiensä makasiinit täynnä tuhovoimaa jota ne tulisivat jonkin ajan kuluttua kylvämään juutalaisvaltion puolustusasemiin. Yksitoista minuuttia yli puolenyön, toukokuun 15.päivän ensimmäisellä tunnilla Yhdysvallat tunnusti Israelin valtion de facto. Neuvostoliitto odotti 17.päivään asti. Arabivaltiot eivät odottaneet hetkeäkään. Viisi tuntia vanha valtio sai tuntea seitsemän ympäröivän arabivaltion murskaavan ylivoimaisen massahyökkäyksen aamun ensimmäisinä sarastavina tunteina. Egypti hyökkäsi lounaasta, Syyria koillisesta, Libanon pohjoisesta. Transjordania idästä yhdessä Irakin kanssa. Saudi-Arabia ja Jemen olivat mukana lähinnä myötätunnosta. Kaiken piti olla selvää. Kaiken piti käydä nopeasti, siististi ja tehokkaasti. Kahden viikon kuluttua Jerusalemissa istuisi uusi valtias. Mutta kuka, siitä oltiin jo käyty kiivasta sanasotaa. Saalista oli jaettu jo viikkokausia ennen kuin sitä oli vielä kaadettukaan. Mutta sehän oli vain rutiinijuttu, yksi kunnon hyökkäys ja sillä siisti. Näin valtavaa ylivoimaa ei kukaan voisi vastustaa.

Egypti vaati itselleen Negeviä ja Gazan kaistaa. Syyria halusi koko pohjoisen alueen Genesaret mukaan lukien, Libanonille joitakin luoteisia rantakaistoja ja Transjordanian Abdullahille keskinen osa maata. Kaikki halusivat jotakin, myös Saudi-Arabia vaati Jerusalemia itselleen. Itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta ei mainittu laisinkaan. Yhdistyneet Kansakunnat eivät tuominneet hyökkäystä eivätkä yrittänyt estää sitä millään tavoin. Rauhanturvajoukoista ei edes keskusteltu - yleinen mielipide oli se että juutalaisvaltio ei kestä muutamaa viikkoa kauempaa näin massiivista hyökkäystä ja jouduttaisiin vain kiusalliseen tilanteeseen alueen uusjaon puitteissa.


Arabivaltiot ilmoittivat laatineensa nerokkaan suunnitelman juutalaisvaltion tuhoamiseksi ja juutalaisten olemassaolo kansana lakkaisi saman tien. Heidät ajettaisiin mereen. Välimeren itäinen ranta tulisi punertamaan sionistien verestä. Voittoisat arabiarmeijat ryhtyisivät sen jälkeen hallitsemaan maata. Ensimmäiset erimielisyydet syntyivätkin juuri hallinnolliselta pohjalta. Kaikissa kevään 1948 yhteisissä sodanjohtoa käsittelevissä neuvotteluissa oli johtajuus noussut erääksi keskeisimmäksi kysymykseksi. Syyria vaati Egyptin ohella ehdottomasti arabivaltioiden johtoasemaa, olivathan he kantaneet suurimmat taakat tähänkin asti. Transjordanian Abdullah oli sitä mieltä että koko vanha mandaattialue kuuluu heille ilman muuta. Sen lisäksi Abdullah'illa oli brittikenraali John Glubb'in komentama ja kouluttama Arabilegioona, ainoa todella vaarallinen ja tehokas miniarmeija koko arabirintamassa. Saudit olivat sitä mieltä että vain islamilainen näkökanta ratkaisee, heillä oli ennestään Mekka ja Medina ja nyt siihen sopii hyvin liittää Jerusalem kolmanneksi. Olihan itse Muhammed hevosineen nousut juuri sieltä, Al Quds'ista, taivaaseen. Tuskin mistään oltiin yhtä mieltä, paitsi siitä että nyt jos milloin hyökätään.

Israelin puolustusvoima Haganah oli vahvuudeltaan n.25000 miestä, aseistus heikkoa, ammuksia vähän, lentoasetta ei juuri nimeksikään, panssariaseesta puhumattakaan. Tykistö oli vanhaa brittiläistä perua ja ammuksia ei juuri muuta kuin nimeksi. Huolimatta viimeisen puolen vuoden aikana tehdyistä hankinnoista pääasiassa Tsekkoslovakiasta ja Ranskasta olivat arabit aseistuksen ja joukkojen määrällä mitaten musertavan ylivoimaisia. Heillä oli raskasta aseistusta, tykistöä, taisteluvaunuja, lentokoneita ja käsiaseistusta riittämiin. Suurimmalta osaltaan Iso-Britanniasta ostettuja. Alkuun taistelut näyttivätkin olevan arabeille menestys. Transjordanian Arabilegioona valtasi sekä nykyisen Länsirannan että Jerusalemin Vanhakaupungin ja juutalaiset joutuivat antautumaan siltä osin. Kahdesta viikosta tuli pian kaksi kuukautta ja arabit eivät olleetkaan päässeet niskan päälle, päinvastoin, juutalaiset eivät suostuneetkaan katoamaan Välimeren aaltoihin vaan tekivät sitkeää vastarintaa ja alkoivat pikkuhiljaa valloittaa takaisin menetettyjä alueita. Israel vaati YK:a tekemään päätöslauselman jossa arabivaltioiden menettely tuomittaisiin ja että aseistetut joukot vedettäisiin pois Israelista. Vastapuolella Arab Higher Committee'n puhemies väitti että arabiarmeijat oli pyydetty apuun pitämään yllä rauhaa ja järjestystä levottomassa Palestiinassa, Mandaattialue oli nyt, brittien lähdettyä heidän mielestään Palestiina ja juutalaiset siellä asuva vähemmistöryhmä joka vain tappeli hallitsijoitaan vastaan. Toukokuun 29 1948 saatiin YK:n ja Folke Bernadotten ansiosta aikaan neliviikkoinen aselepo joka alkoi kesäkuun 11. päivänä. Ensimmäisessä yhteenotossaan arabit olivat saaneet pahasti selkäänsä ja niiden moraali oli miinusmerkkistä.

Taistelut alkoivat uudelleen heinäkuun 8.päivänä mutta tämän runsaan viiden viikon aikana Hagana oli vahvistunut jo 60.000 asekuntoiseen mieheen. Kalustoakin oli saatu ostettua lisää, mm yllättävää kyllä, Neuvostoliitosta, ja niinpä uuteen taisteluun lähdettiin toiveikkaammalla mielellä ja paremmista asemista ja tuloskin oli parempi. Kaikki sota ei suinkaan ollut reilua rintamataistelua. Molemmilla puolilla käytiin veristä sissisotaa ja erääksi pahimmista mustista tahroista vapaustaistelun historiassa muodostui Makkabiin kuuluvien äärioikeistolaisten sissien Neve Sadij'in arabikylässä tekemä n.250 siviilin joukkoteurastus. Miksi se tapahtui, syytä ei varmuudella tiedetä. Ehkä Vanhankaupungin valtaamisella ja menettämisellä Arabilegioonalle oli kuitenkin merkittävä vaikutuksensa. Ehkä se että brittikenraali John Glubb oli luvannut olla hyökkäämättä Jerusalemiin brittien lähdettyä ja petti kuitenkin lupauksensa, ja useat sadat Haganah'in ja Makkabin taistelijat menehtyivät hyvin koulutetun ja aseistetun Arabilegioonan tulituksessa. Myöskään Stern-liiga ei kunniamainintaa ansaitse He murhasivat kreivi Folke Bernadotten ja tämän mukana olleen ranskalaisen YK-tarkkailijan 17.9.1948 Jerusalemissa. Vastapuolelle tulee myös laskea arabifedayeenien surmaamat useat sadat naiset, lapset ja lääkäreitä ja sairaalahenkilökuntaa, ortodoksijuutalaiset ja monet puolustuskyvyttömät vanhukset. Arabisisseille kelpasivat kaikki. Vanhakaupunki tyhjennettiin juutalaisista, 55 synagogaa ja Talmud koulua tuhottiin, satoja juutalaisten hautoja häväistiin. Hautakivillä pohjustettiin teiden pohjia ja Arabilegioonan käymälöihin johtavia polkuja. Isku iskusta, silmä silmästä, armoa ja sääliä ei tunnettu kummallakaan puolella. Tulitauot ja taistelut seurasivat toisiaan tasaisesti mutta arabiarmeijoiden tappio häämötti yhä selvempänä. Elokuussa Israel ilmoitti olevansa halukas aseleponeuvotteluihin mutta arabit hylkäsivät ne suoralta kädeltä. Vasta vuoden lopulla he suostuivat, lähinnä pakon sanelemana ja silloinkin ulkopuolisen välittäjän avulla.

Keväällä, 24.2.1949 Egypti ja Israel sopivat aselevosta, Libanon 23.3.1949 ja Transjordania 3.4. samana vuonna. Hävityn sodan vuoksi Syyriassa tapahtui sotilasvallankaappaus maaliskuussa 1949 ja uusi juntta allekirjoitti aseleposopimuksen 20.7.1949. Irak ilmoitti ettei se tee mitään sopimusta, mutta tyytyy niihin päätöksiin joita Israelin naapurivaltiot olivat tehneet. Mikään näistä sopimuksista ei ollut pitävä eikä niitä ollut arabien puolelta koskaan sellaisiksi tarkoitettukaan. Myöskään syntynyttä pakolaisongelmaa ei ollut tarkoitettu ratkaistavaksi. Aseleopsopimusten myötä Israel oli joutunut luopumaan YK:n suosittelemista alueista, Gazan kaistasta Egyptille, lisäksi Länsirannan osasta ja Itä-Jerusalemista, jotka kumpikin jäivät lähes kahdeksi vuosikymmeneksi Transjordanian - sittemmin Jordanian haltuun ja Syyrialle menetettiin suurin ja strategisesti merkittävin osa Golanin ylänköalueita. Näiden historiallisten tosiasioiden perusteella voidaan esittää aiheellisesti kysymys - onko Israel nyt siis miehittäjävaltio kun se on vallannut Jordanialta, Egyptiltä ja Syyrialta takaisin niiden laittomasti miehittämät alueet?

Seuraavaa sotaa ei tarvinnutkaan odottaa montaa vuotta. Mutta siihen oli juutalaisvaltio jo paremmin varustautunut. Vuoden 1952 alussa Ben-Gurion oli aloittanut ydinaseohjelmansa joka poikisi hedelmää vasta runsaan kymmenen vuoden kuluttua. Samana vuonna hän oli perustanut erikoisyksikön hoitamaan nuoren valtion vakoilu - ja tiedustelutehtäviä. Maahanmuuttovirasto Mossad Alijah Beth oli toiminut omalla sektorillaan tehokkaasti ja sen rinnalle valkotukkainen vanha sotaratsu perusti toisen Mossad'in josta tuli myöhemmin lähes legenda tiedusteluvirastojen joukossa. Ha Mossad le Modiyn ve le Tafkidim Mayuhadim, eli Tiedustelun ja Erikoisoperaatoiden Instituutti. Israelin nuori valtio oli selvinnyt kunnialla ensimmäisestä tulikasteestaan, ehkä juuri siksi että sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa.

(Lainaukset Pekka Sartolan teoksesta Tähtäimessä Israel. Ajanteos Kustannus Oy 2001)

Siirry sivun alkuun

Hae